Qmax Arenaa hallinnoi Jii-Tee Sport oy. Yritys on perustajansa Jukka Tervon luomus, ja sen juuret ulottuvat vuosikymmenten taakse, kylmän sodan aikakaudelle. Silloin ei salibandyä vielä tunnettu.
Syyskuu 1984. Olen aloittanut Jyväskylän yliopistossa matematiikan luvut. Bongaan oppilaitoksen infotaululta mielenkiintoisen tiedotteen. Se mainostaa, että tiedekunnalla on oma sählyvuoro, jonne on vapaa pääsy kaikilla halukkailla. Innostun oitis ja osallistun seuraavalle vuorolle.
Maila minulta puuttuu, mutta se ei estä pelaamista. Tiedekunnalla on lainaletkuja, joita voi kokeilla. Kun yhteen sellaiseen tartun, tunne on kuin kättelisi vanhaa tuttavaa. Fiilis nousee tappiin pelatessa. Huomaan pärjääväni ja pallo tottelee yllättävän hyvin käskyjäni. Tämähän on nastaa.
Jään koukkuun. Tajuan nopeasti, että peli vie sieluni mukanaan. Tulevaisuutta en toki nähnyt. En sitä, mille tielle sähly minut lopulta ohjaisi. Sähly varttuu salibandyksi, jota tulen ilmentämään kaikin mahdollisin tavoin: pelaan, valmennan, koulutan, markkinoin, tuomaroin, perustan seuroja, järjestän turnauksia ja sarjoja, vastaan kahdesta alan lehdestä, kirjoitan, valokuvaan, myyn ja valmistan alan välineitä, rakennan pari hallia ja koostan tämän kaiken yli 450-sivuiseksi kirjaksi.
Salibandystä on tullut monelle suomalaiselle harrastus, joillekin työ. Minulle se ollut sekä että. Harrastus ja työ tai yhteen sanaan tiivistettynä: elämäntapa.
Kevät 1987. Sähly on opiskelijapiireissä jo suosittu harrastus. Valtakunnallinen Opiskelijoiden Liikuntaliitto (OLL) on vuodesta 1983 lähtien järjestänyt viikonlopun kestävän SM-sählytapahtuman. Nyt kymmenet joukkueet eri puolilta maata ovat kokoontuneet Jyväskylään.
Meidän jengi on Tajuboys. Se on sekoitus eri ainejärjestöjen opiskelijoita, joita yhdistää halu pärjätä sählyssä paremmin kuin muut. Tänä vuonna emme vielä pärjää kärkiporukoille, mutta seuraavana keväänä lyömme kaikille luun kurkkuun.
Vietämme pelien välistä taukoa. Seuraamme liittyy Panu Pitkänen, tamperelainen historian opiskelija, joka pelaa Patinassa. Juttelemme sählystä, kunnes Pitkänen tuo keskusteluun kokonaan uuden perspektiivin. Hän alkaa puhua salibandystä, jostain uudesta sählyn kaltaisesta pelistä. Kuulemme ennestään vieraan sanan ensimmäistä kertaa. Olemme pelkkänä korvana.
Käy ilmi, että lajilla on Suomessa oma liitto (perustettu syyskuussa 1985) ja muutama maaottelu Ruotsia vastaan takana. Kansallinen sarjatoiminta on käynnistynyt hiljattain. Kaikki on aluillaan. Ensimmäiset seurat on rekisteröity Ahvenanmaalla, Helsingissä, Hämeenlinnassa ja Tampereella. Joukkueet ovat ehtineet pelata virallista salibandyä vasta yhtenä viikonloppuna, joulukuussa 1986.
Pelaamme viikonlopun SM-sählyt ohi. Pitkäsen luento salibandystä elää takaraivoissamme. Hän itse pelaa lajia Manse Unitedissa. Tamperelainen houkutteli meitä mukaan, emmekä kovin pitkää tuumaustaukoa tarvitse. Päätämme osallistua seuraavan kauden sarjatoimintaan. Liitymme jyväskyläläiseen yleisseuraan Blue Eyes Teamiin omana jaostona ja aloitamme ykkösdivarista.
Vuosi 1988 käynnistää menestyksekkään aikakauden. Voitamme keväällä sählyn SM-kultaa, nousemme salibandyn SM-sarjaan ja kiidämme syksyllä pääsarjan ainoana nousijajoukkueena muilta karkuun. Etumatkamme kestää ja kausi 1988-89 huipentuu Helsingin Vuosaaressa tuplajuhliin. Ensin helmikuussa varmistamme siellä Suomen mestaruuden ja toukokuussa voitamme ensimmäistä kertaa järjestetyn Suomen cupin.
Pysymme mitalikannassa vielä kahtena seuraavana vuonna: 1990 pronssia ja 1991 hopeaa. Sen jälkeen Blue Eyes Team hapertuu ja ikääntyy, eikä pysty vastaamaan koventuneeseen kilpailuun. Uudet ja nälkäiset joukkueet, kuten Josba Joensuusta, ottavat vallan käsiinsä ja vievät lajin evoluutiota eteenpäin.
Edustan Suomen maajoukkuetta vuodet 1989-91 ja tulen valituksi vuoden pelaajaksi 1990. Koen pelaajana lajin huippuhetket nopeasti ja tiiviissä paketissa. En motivoidu kokemaan niitä uudelleen. Sävärit on saatu ja sillä hyvä. Uppoudun muihin haasteisiin.
Heinäkuu 1988. Vietän kesää perinteisesti kotikulmillani Kokkolassa. Saan postia Riihimäen Sanomista, mistä olen hakenut töitä. Kappas vaan. Ovat päättäneet kelpuuttaa minut lehden urheilutoimittajaksi. Mikäs siinä. Opinnot pakettiin ja muuttokuorman tekoon.
Minusta ei tullut koskaan matematiikan maikkaa. Tiesin sen jo hyvissä ajoin opintojeni ”edistyessä”. Tuntiopeksi ryhtyminen ei napannut, joten pari viimeistä vuotta sujuivat Jyväskylässä oloneuvoksena. Mutta sählyä pelasin senkin edestä.
Riihimäellä laskeudun keskelle ei mitään, jos tarkastelen näkymiä orastavan salibandyurani kannalta. Kaupungissa pelataan vain pesäpalloa ja käsipalloa. Salibandy on riihimäkeläisille tuntematon laji. Muutamilla kouluilla pelataan iltaisin sählyä. Lyöttäydyn mukaan.
Sähly ei vastaa enää tarpeitani. Sitä paitsi täällä lyödään mailalla enemmän kinttuihin kuin palloon. Muutan strategiaani. Soitan Salibandyliiton pomolle Pekka Mukkalalle ja pyydän apua. Yhteystiedot lähikaupunkien – Hämeenlinnan ja Helsingin – salibandytoimijoille auttavat ensihätään. Kohta käyn pelailemassa molemmissa kaupungeissa.
Paitsi että Helsingissä en käy muutamaa viikkoa pidempään. Lysti loppuu, koska saan ehdot. Joko liityn Dalmacin (joka oli maan kärkijengejä) riveihin tai pysyn poissa heidän treeneistään. Valintatehtävä on helppo. Jatkan salibandyuraani siellä missä olen sen aloittanutkin, Jyväskylän Blue Eyes Teamissa. Olemme keväällä nousseet SM-sarjaan ja minulla on vahva luotto siihen, että pärjäämme myös vaativammassa ympäristössä. Reilut puoli vuotta myöhemmin olemme Suomen mestareita.
Kun Helsinki putosi pois, käyn myös seurajoukkueeni treeneissä Jyväskylässä. Kyllä, yhteen suuntaan 200 kilometriä ja risat. Kun oikein pelihimoittaa, reissaan Keski-Suomeen kolme kertaa viikossa. Ei mitään järkeä, mutta pitääkö sitä aina olla? Elän aikaa, jolloin on mahdollista seikkailla ja antaa maanisuuteni kukoistaa.
Pidemmän päälle reissumiehen elämä käy raskaaksi, joten laitan pyörän liikkeelle myös senhetkisessä kotikaupungissani Riihimäellä. Julistan salibandyn ilosanomaa paikallisille, perustan seuran ja ryhdyn sen vetäjäksi. Otan ensimmäiset hapuilevat askeleeni valmentajana.
Kesä 1990. Eräänä päivänä Kurt Westerlund soittaa. Hän toimii maajoukkueessa joukkueenjohtajana ja Suomen Salibandyliitossa hallituksen puheenjohtajana. Nyt hän pyytää minulta palvelusta, josta on vaikea kieltäytyä. Westerlund toivoo, että voisin toimittaa liiton lehteä seuraavasta numerosta lähtien. No mikä ettei!
Salibandyliitto julkaisi lehteä, jolla on koruton nimi: Salibandy. Ensimmäinen läpyskä ilmestyi keväällä 1989, seuraava vuotta myöhemmin. Westerlund vastasi niistä molemmista, mutta hän ei kokenut toimitustyötä täysin omakseen. Hänellä on kädet täynnä muitakin hommia ja hän haluaa, että joku kokeneempi ottaisi lehden haltuunsa. Minut Westerlund tuntee maajoukkueen kautta ja tietää lehtimiestaustastani.
Askartelin naskalina omatekoisia lehtiä ja olin sarjakuvalehtien suurkuluttaja. Mustanaamio, Buster, Ruutu, Tarzan – lähes kaikki kelpasivat. Sain niistä suurta nautintoa. Mikä olisikaan voimallisempaa kuin yhdistää kaksi inhohimoa toisiinsa. Lehdenteko ja salibandy. Näin siinä unelmaliiton ainekset, enkä nähnyt mitään kangastuksia. Sitä se myös oli. Oli maailman helpoin temppu vastata myöntävästi Westerlundille.
Ennen sopimusten allekirjoittamista yksi muodollisuus vaatii työstämistä. Salibandyliitto edellyttää, että liiton lehteä tekee yksityisen henkilön sijaan yritys. Minulla ei ole yritystä, mutta yksikin henkilö voi sellaisen perustaa. Perustan toiminimen JT-Sport, jonka patentti- ja rekisterihallitus kuitenkin hylkää. Samanniminen on jo olemassa. Täytän hakemuksen uudestaan ja se leimataan hyväksytyksi.
Syntyy Jii-Tee Sport ja otan ensimmäisen askeleen kohti yrittäjyyttä. Nimi on yhä käytössä. Tosin yrityksen yhtiömuoto on ollut jo pidempään osakeyhtiö.
Toimitan Salibandy-lehteä neljä vuotta (yhteensä 25 numeroa) ja sen jälkeen puolitoista vuotta itsenäistä Jälkipeli-nimistä kaupallista julkaisua. Aikansa kutakin ja siirrän katseeni uusiin haasteisiin. Niitä nuoren lajin ympärillä riittää.
Kesäkuu 1995. Exel ostaa Pro Stickin ja syö pahimman kilpailijansa pois mailamerkkien markkinoilta. Salibandy on kasvanut kymmenessä vuodessa lajiksi, jossa haisee hien lisäksi raha. Kaupallisuus tunkeutuu aina sinne missä on ihmisiä. Salibandyä harrastavat lasketaan jo kymmenissä tuhansissa.
Myin ensimmäisiä salibandymailoja 80-luvun lopulla. Kun kävin hetken aikaa Helsingissä Dalmacin harjoituksissa, tutustuin Jarmo Perttilään, joka oli paitsi Dalmacin huippupelaaja myös ensimmäisen suomalaisen mailamerkin luoja. Hänen käsistään lähti Pro Stickejä ympäri maan. Ryhdyin Perttilälle välittäjäksi pikkurahan toivossa.
Ensitöikseni luukutin keppejä Riihimäelle, Jyväskylään ja Kokkolaan. Sitten myyntialue paisui ja lisäsin valikoimaan muita merkkejä ja tuotteita. Homma haisi bisneksen poikaselle. Pikkuraha vaihtui kannattavaksi liiketoiminnaksi. Vuonna 1993 perustin postimyyntifirman ja rahtasin lähetyksiä syrjäkyliä myöten. Aika oli otollinen, sillä kilpailu oli vähäistä. Kaikki urheiluliikkeet ja tavaratalot eivät vielä panostaneet salibandykamoihin.
Exelin ja Pro Stickin välinen yrityskauppa hyydyttää postimyyntitoimintani. Pro Stickiä ei ole ja Exeliä en enää saa. Samaan aikaan kauppojen tuotevalikoimat kasvavat. Seurat ja pelaajat eivät välttämättä tarvitse katalogimyyntiin perustuvaa palvelua, koska rinnalla on muitakin tarjoajia.
Jään hetkeksi tyhjän päälle. Tiedän, ettei tyhjiö täyty vanhoilla aineksilla. Jatkan kaupankäyntiä, mutta muutan strategiaa ja asiakaskuntaa. Alan tuottamaan omaa mailaa. Aluksi käytän siihen ulkopuolisen valmistamaa lapaa, kunnes päätän tehdä lavan omilla aivoituksillani itse. Ensimmäinen tekele menee harjoittelun piikkiin. Lavasta tulee niin lerppu, että se kelpaa korkeintaan tenaville. Vuosi on 1997.
En lannistu, vaan suunnittelen jo seuraavaa. Siitä tulee parempi. Sille löytyy yhä, 2020-luvulla, käyttäjiä. Sitten teen kolmannen, neljännen ja viidennen. Rahaa palaa. Nyt niitä on kymmenen. Kaikista ei tule mestariteoksia, mutta kyllä niillä pelaa. Lavan on oltava kevyt, kestävä ja jäykkä. Näiden ominaisuuksien yhdistäminen on lavan valmistustyön suurin haaste. Tänä päivänä se onnistuu kohtuuhyvin, koska muovin raaka-aineet ovat kehittyneet.
Alun alkaen elättelen toiveita, että tuotan mailaa, jolla liigapelaajatkin kynäilevät. Onneksi tulen pilvilinnoista nopeasti alas. Tajuan realiteetit. Olisi lyötävä tiskiin iso kasa rahaa, jota ei koskaan ollut muutenkaan liikaa, jotta hanke voisi edetä maaliin asti. Siis voisi edetä. En innostu tehdäkseni jotain sellaista, jossa epäonnistuminen on todennäköisempää kuin onnistuminen.
Päädyn mielestäni viisaampaan tai ainakin turvallisempaan ratkaisuun. Valmistan tuotteita sellaiselle kohderyhmälle, joka vähät välittää siitä, onko mailan varteen koreiltu nimi tunnettu vai tuntematon. Tällaiselle pelaajalle riittää, että maila istuu käteen, eikä se tunnu kukkarossa. He ja halppiskaupat ovat potentiaalisia asiakkaitani.
Mailamerkkini on alkuvuosina Action (kuvassa alla ensimmäinen mallisto). Vuonna 2005 siitä tulee Qmax.
OSAKEYHTIÖKSI muuttunut Jii-Tee Sport on viimeisen kymmenen vuoden sisällä laajentanut toimenkuvaansa. Vuonna 2000 yritys osti täysin toisenlaista kauppaa harrastavan Kauhajoen Suoramyyntihallin liiketoiminnan. Halli toimi vajaat 17 vuotta ja ovet suljettiin viimeisen kerran maaliskuussa 2017. Suoramyyntihallin alasajon jälkeen yritys on keskittynyt toiminnassaan pelkästään salibandyyn.
Salibandypuolella suurin investointi on Qmax Arena, salibandyn erikoishalli, joka valmistui Seinäjoen Tanelinrannan kaupunginosaan syyskuussa 2010. Arena sai valtaisan vastaanoton, sillä se oli ainoa näillä leveysasteilla. Kaikki inhimillisen kellonajan vakiovuorot on myyty yhdeksän kuukautta vuodessa. Vain toukokuussa, kesäkuussa ja heinäkuussa vedetään happea.
Kysyntä johti vuonna 2015 pisteeseen, jossa hallin laajentaminen tuli ajankohtaiseksi. Qmax Arena kasvoi loppukesästä 2016 salibandykeskukseksi, joka koostuu kahdesta hallista (kuvassa uusin halleista).
Nykypäivänä halliyrittäjyys on Seinäjoella tehty vaikeaksi. Kaupunki on kuluvana vuosikymmenenä rakennuttanut tai suoraan tukenut kenttiä, jotka veronmaksajat rahoittavat. Maksan kaupungin kirstuun pelkästään kiinteistöveroina yli 15.000 euroa per vuosi, mutta vastavuoroisesti en saa takaisin mitään mikä helpottaisi tekemääni työtä. Mistä vuorot kaupungin kaikille salibandyharrastajille, jos eräänä kauniina päivänä lyön hallin ovet lopullisesti kiinni? Synkkinä hetkinä on käynyt mielessä heittää hanskat tiskiin ja sanoa päättäjille ”pitäkää tunkkinne!” Hintakilpailu tarjolla olevista vuoroista ei ole balanssissa, eikä yrittäjällä ole mitään mahdollisuutta sitä myöskään voittaa. Oman seuran perustaminen, Konnat, oli ainoa keino, jolla hallit saivat tekohengitystä ja elinmahdollisuutta lähitulevaisuudesta. Ilman Konnia Qmax Arena olisi jo muussa käytössä.
Salibandy syntyi 80-luvun puolivälissä ja laji on kasvanut 35 vuodessa erittäin merkittävään asemaan Suomessa. On ollut huikeaa, jopa etuoikeutettua olla tuossa kyydissä mukana sen vaatimattomasta alusta lähtien. Eturivistä olen nähnyt kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä.
Olen kirjannut ylös muistoja pitkän taipaleen varrelta. Prosessi johti kirjan syntymiseen joulukuussa 2020. Teos on nimeltään Salipulabandy, johon on niputettu muistot kaikkine sattumuksineen yhteen. Se on eräänlainen salibandyn kasvuvuosien ja henkilökohtaisen urani yhteinen muistelmateos. Kirja on myynnissä Qmax Arenan proshopissa. Sitä voi tilata myös osoitteesta jukka.tervo@qmax.fi. Kirja maksaa 27,90 euroa.”
Jukka Tervo
Toimitusjohtaja
Jii-Tee Sport Oy
